Koulukeskeyttämiset ovat meidän yhteinen juttu, koko Euroopassa

Toimin Poluttamossa ohjausryhmän puheenjohtajana ja sen(kin) vuoksi olen kiinnostunut siitä, miten voisimme tukea kaikkia oppilaita ja opiskelijoita pysymään koulussa ja suorittamaan koulunsa loppuun, todistukseen asti. Olemme Suomessa puhuneet jo vuosia esimerkiksi poikien suuremmasta keskeyttämisuhasta, mutta vähemmän niistä sosioekonomisista syistä, jotka saattavat aiheuttaa koulun keskeyttämisen. En ole alan asiantuntija, en tunne koulupudokkuuden tilannetta mutta en ole myöskään törmännyt kirjoituksiin tai tutkimuksiin, joissa olisi selvitetty, miten juuri nämä oppilaan / opiskelijan taustaongelmat aiheuttavat keskeyttämisen.

Olen mukana EUn tukemassa SMILE-hankkeessa (Coming to school with a smile: reducing drop out in school) lähinnä tutkijana, italialaiset, espanjalaiset ja turkkilaiset osallistujat tulevat kouluista. Hankkeessa etsitään keinoja, miten koulukeskeyttämisiä voisi ehkäistä, ja nyt alkuvaiheessa olemme mm. koonneet hyviä käytäntöjä hankkeen osapuolien käyttöön. Käytännöt kerättiin kouluista, ja niiden pohjalta on tekeillä pieni raportti. Minua on järkyttänyt se, miten koulupudokkuuden syyt eivät koskaan ole yksinkertaisia tai taustalla ei ole vain yksi, selkeä ja korjattava ongelma, vaan ongelmat ovat monimutkaisia, syviä, usean tekijän yhteenkietoutumia. Sitä paitsi ainakin näissä SMILEn tapauksissa yksi keskeinen ongelma tuntuu olevan yhteiskunnan ja koulun kulttuurin törmääminen oppilaan / opiskelijan kotikulttuuriin. Niissä ei yksinkertaisesti puhuta samaa kieltä. Kotona ei arvosteta opiskelua, tai vaikka arvostettaisikin, oppilasta tarvitaan hoitamaan pienempiä sisaruksia tai yksinkertaisesti palkkatyöhön. Sitäpaitsi koti saattaa olla aika nimellinen – kukaan ei varsinaisesti ota vastuuta lapsesta tai nuoresta. Koulussa saatetaan tunnistaan kotikulttuurin erilaisuus, mutta kuilu on niin syvä ja niin monimutkainen, yhteiskunnan rakenteissa oleva, ettei koululla ole välttämättä keinoja rakentaa siltaa, jolla oppilas / opiskelija voisi ylittää kuilun. Olen siis ainakin oppinut, että toimiva hyvinvointiyhteiskunta on ensimmäinen, ja ehkä paras, keino ehkäistä koulupudokkuutta.

Vaikka ongelmat ovat SMILE-kouluissa vaikeita, pidin siitä, että monet ratkaisut olivat ”kepeitä”. Ei vain pohdittu ongelmia ja pyritty ratkomaan niitä, vaan käytettiin hyväksi oppilaiden / opiskelijoiden vahvuuksia, ja lähdettiin tukemaan niitä. Erityisesti pidin ratkaisuista, joissa tuettiin yhteisöllisyyttä: esimerkiksi vapaa-ajan bändejä ja musisointia, vanhempien opiskelijoiden vertaistukea ja -opettamista. Näiden avulla ongelmalliset oppilaat / opiskelijat pääsevät luontevasti osaksi koulun sosiaalista toimintaa, tutustuvat toisiin opiskelijoihin, saavat malleja, miten koulussa voi menestyä ja saavat innostavia kokemuksia. En vähättele ns. virallisia keinoja, kuten psykologista tukea, lisäopetusta jne. mutta nämä vertaistuen muodot ovat usein kevyempiä, halvempia, nopeampia toteuttaa – ja toimivia. Tuli mieleen: olisiko myös Poluttamossa tällaisille keinoille käyttöä?

Liisa Ilomäki
Poluttamon ohjausryhmän pj
Tutkija, Helsingin yliopisto

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s